Elämme lopun aikoja

Kaikkien elämässä koittaa päätöspiste. Viimeinen asema, kun pitkä tie on kuljettu loppuun. Se on osa elämän luonnollista etenemistä, eikä sen välttäminen ole mahdollista edes kuvitelmissamme. Tämä välttämättömyys herättää joskus pelkoa, toisinaan mieli kieltää sen ja välillä hybriksessämme uskomme hyväksyneemme sen. Ihmisen ja lopun kamppailu on, kenties ironisesti, tuleva loppuvaan vasta ihmisen hengen siirtyessä eteenpäin.

En tässä lopusta puhuessani tietenkään viittaa kuolemaan, vaan Sälleissä aktiiviuran päättämiseen. Kaltaiseni vanhan miehen täytyy jo alkaa miettiä sitä hetkeä, kun tiistaina ei olekaan treenejä, eikä tarvitse enää osata valssata härkänä tai esittää puuta. Vastuista vapautuminen on aina tavallaan mukavaa, mutta niiden jättämät aukot kuitenkin painavat mieltä, kunnes ne täyttää uudestaan. Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa tehdä tiistaina jotain muuta, kun tiedän muiden olevan 207 tutuissa puitteissa tekemässä ties mitä? Lopulta tuo ajatus luultavasti katoaa ja tiistaista tulee vain päivä muiden joukossa. En ole enää moneen vuoteen ajatellut Riihimäen kamppailukeskuksen tatameja, vaikka harrastinkin siellä kuusi vuotta itsepuolustuslajeja. Sällit liittyvät siihen muistojen massaan, joka kummittelee elämän jokaista hetkeä; ehkä pilvet joku päivä näyttävät bullilta?

Suruun kuitenkaan ei ole syytä. Sällit eivät ole olleet pelkkiä hauskoja hetkiä ja veljellisiä tekoja, vaan siitä tulee jäämään paljon käteen. Kehon ja liikkeen hahmottaminen ovat korvaamattomia oppeja. Olen kuitenkin jumissa tässä kehossa elämän jokaisen hetken, joten sitä ei voi tuntea liian hyvin. Myös improvisaation perus-oppi, toisen ehdotukseen myöntyminen tekee elämästä paljon mukavampaa. Kun sanoo kaikkeen “kyllä ja…”, päätyy kiinnostaviin tilanteisiin, joita ainoastaan harvoin päätyy katumaan. En siis voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, mitä kaikkea on tapahtunut, kuin myös siitä, mitä siitä olen oppinut.

Onni on usein vasta muistelemisen aikana herännyt tunne. Treeneissä itsensä puskeminen, kun ei jaksa; lavalla jäätyminen kesken kohtauksen tai yritys improvisoida, kun mieli on jumissa jossain aivan muussa eivät ole olleet tapahtuessaan loistokkaita tai rakkaalta tuntuvia hetkiä. Nyt ne ovat kuitenkin ylpeyden ja onnen aihe, todiste siitä, että olin ja pystyin. Ylpeys saattaa olla synti, mutta niin on moni muukin asia, jota Sälleissä on tehty, joten sentään yksi niistä on mainittu Raamatussa. Käskyjä saattaisi olla muutama enemmän, jos Jumala olisi pitänyt Sällejä ihmisinä.

Tätä asiaa mietittyäni olenkin siihen tulokseen tullut, että Sällit eivät voi, ainakaan Raamatun sanan mukaan olla ihmisiä. Kuitenkaan meitä ei erikseen mainita missään kertomuksessa, joten olenkin pohtinut, miksi Jumala on halunnut piilottaa olemassa-olomme tällä tavalla? Lukeudummeko vain muiden eläinten joukkoon, jolloin ei Herra kokenut tarpeelliseksi mainita meitä missään kohtaa, vai onko vaikenemisen syy toinen? Kenties olemme jokin taivaallisen järjestyksen osa, jonka paljastaminen olisi vaarantanut ihmislajin kehityksen, ja vasta nyt on kaikkitietävä taivaan isä päättänyt, että ihmisten täytyy kohdata Sällit; jotta kadotus voi kohdata ne, jotka eivät ole pelastusta ansainneet Jumalan armossa.

Oli syy mikä tahansa, uskallan syyttä Jumalaa silkasta pelkuruudesta. Hiljaisuus on usein hyve, mutta vaikeneminen tarkoituksena halventaa vihollista on halpamaista sodankäyntiä, enkä hyväksy sitä niin ihmiseltä kuin korkeammalta voimaltakaan. Täten olen päättänyt, Jumalan heitettyä ensimmäisen kiven, julistaa sodan taivasta vastaan. Herra tulee vielä huomaamaan, että tähän taisteluun hän ei ole valmis. Olen näet lukenut Sunzin Sodankäynnin taidon, ja tiedän sytyttää tulen mäen alla, jotta se kiipeää ylös ja polttaa vihollisen ruokavarannot.

Koska Jumala, tyypilliseen tapaansa, piiloutuu kaikkeuden toiselle puolelle eikä ota haastetta vastaan kuten kunniallinen soturi tekisi. Joutuu varsinaiset kohtalon hetket tässä sodassa odottamaan kuolemaani. “Mutta mitä jos Jumala asettaa sinut kuollessasi helvettiin epäpyhän sotasi tähden?”. Vastaukseni on yksinkertainen: Jos tosiaan langetat minut kadotukseen, olet ainoastaan todistanut, ettei heikkoudellesi ole rajoja, etkä olisi selvinnyt minun kohtaamisestani samana, kuin jona sen aloitit. Jos siis olet todella niin mahtava kuin haluat ihmisten uskoa sinun olevan, otat minut taivaaseen ja katsot silmiin sitä luomaasi olentoa, joka tulee antamaan sinulle oman loppusi. Luotan rohkeuteesi, ja en aio sietää sitä, jos elämän valon kadotettuani löydän itseni Styxin vesistä, tulikiven katku keuhkoissani. Nämä eivät ole uhkauksia, vaan profetiaa, toivottavasti kykenet käsittämään ne sellaisina.

Eli x:n vetäminen tauluun ei tule olemaan yksinkertaisesti surullinen tai onnellinen hetki, mutta se tulee olemaan hetki, joka saattaa päätteeseen arvokkaan ja ikimuistoisen osan elämästäni. Tämä tie on ollut paikoin kivinen, paikoin kukkainen; joskus täysi kurapaskatie. Mutta sen kävelemisestä jää kengän pohjaan paljon sellaista, jonka pois pesemistä en halua harkita pitkään aikaan.

Usva ”Susva” Kiuru

Kirjoittaja ottaa täyden vastuun, jossa huomenna on tuomiopäivä